Hei tiesittekös

Lähden britteihin opiskelemaan! JEE! Lähtöön kaksi viikkoa ja yksi päivä.

Uusi blogini on siis

WHATLAND

ja oon sinne jo postannu aika useastikkin. 

Oon ihan intopiukeena.

Ihanaa syksyä!!

Elämää Englannin jälkeen

Tulee nyt vähän ehkä jälkikäteen tää suomi-teksti, mutta mulla on hyvä syy! Ja saatte lukea siitä vähä alempana. Mä ihan tosi olin alottanu tekstin kirjottamisen ja todisteeks nää seuraavat kappaleet on kirjotettu pari viikkoa mun paluun jälkeen.

--

Jos nyt rehellisiä ollaan, niin mulla ei oo mitään hajua kauanko oon Suomessa jo ollu ja meinasinki kirjottaa, että  yli kolme viikkoa täällä on oltu jo. Tosiasiassa oon ollu vasta kaks viikkoa! Elämä Suomessa on hiljaisempaa mitä Englannissa. Ihan oikeestaan sen takia, että mulla ei oo vakituista työtä ja kaverit on päivisin töissä tai koulussa. 

Eli tän kahden viikon tapahtumien selittelyyn menee luultavasti reilusti lyhyempi aika, ku mitä yhden viikonlopun selittelyyn Englannissa! :p 

Tuli siis just sopivasti vapuks kotiin ja sain metrilakuja ja tippaeipiä ja simaa!! Oi sitä ilon päivää ku vihdoin sai oikeeta ruokaa. Niin siis metrilakuthan on ihan kunnon ruokaa, ettekö tienny? Ensimmäisen kerran tapasin osan kavereista sitte ku kokoonnuttiin serkun luokse kivalla porukalla leikkimään ilmapalloilla ja syömään itsetehtyjä munkkeja. Oli ihana kyllä nähdä kaikkia, vaikka olin vieläki vähä sekasin. Olinhan mä vasta samana aamuna kello 1 tullu Suomeen, eli jos muistatte, niin tunteet oli vielä aika pinnassa:D Eikä asiaa tosiaan helpottanu se, että Anna-ihanainen pisti mulle maailman ihanimman viestin facebook-seinälle nii yritä siinä sitte istua sohvalla muiden kanssa ja syödä munkkia samalla ku meinaat rääkästä taas vaihteeks pari kyyneltä. Mutta annetaanko tääki vielä anteeks, mä olin kuitenki vasta samana päivänä tullu takasin.

Illalla pari muutaki mun parhaista kavereista kyseli, että missä päin maailmaa meen. No yllätys ne oli laulamassa karaokea. Menin sinne sitte vähä silleen cheekysti just siinä kohtaa itseasiassa ku ne oli lavalla lurauttamassa jotain laulua! Menin sitte koputtamaan olkapäähän, että täällä sitä nyt ollaan. Niiden laulut loppu sitte siihen ku ne kiljas ja melkeen kaato mut kumoon, ku ne hyökkäs mun kimppuun. 

Seuraavat päivät meni sitte muitaki kavereita ja sukulaisia tavatessa ja "Onko kivaa olla Suomessa?"- kysymyksiin vastatessa. Päivät on menny oikeestaan siinä, että oon vaan ollu ja käyny lenkillä. Eli vähä tekemisen puutetta on ollu, mutta jes huomenna sitte töihin! 

2 viikkoa sitte lauantaina mulle oltiin järjestetty yllätystervetuliaisjuhlat, mistä mulla ei oikeesti ollu mitään hajua. Mun pari parasta kaveria oli kuulemma suunnitellu sitä jo ennen ku olin ees takasin suomessa. Toinen näistä tytöistä kysyi silloin vappuna, että mitä jos nähtäis lauantaina, ihan vaan että mentäis niille ja istuttais ja katottais matsia. No mikä ettei, minä sanoin. Enkä mä osannu yhtään ajatella että siellä olis astetta enemmän ihmisiä. Hyvä että en kollareilla ja meikittä menny sinne. 

Astuin sitte sisään sen kämppään missä oli tervetuliais-toivotus, mutta ei muita vielä missään, ja sitte ne tuli kaikki olkkarista ja mä menin ihan lukkoon ja kädet rupes tärisemään! Koska siellä oli sellasia ihania ihmisiä joita en ollu nähny vappuna tai edes jouluna!! 

Mä en nyt osaa selittää tätä kuvaa mitenkään muuten, ku että jotain outoa tapahtu lätkässä

Ihania ihania ihania ihmisiä ja ihan superüberihana ilta! Mutta sitte en muista enää miten oon käyttäny aikaa näitten juhlien jälkeen, joten hypätään suoraa sitte nykyhetkeen, eli 7.6.2013.

Mullehan tosiaan kävi niin ihanasti tossa päälle neljä viikkoa sitte, että sairastuin mononukleoosiin eli rauhaskuumeeseen eli pusutautiin. Nyt alan olemaan jo sen verran järjissäni, että voin jopa kirjottaa vähä, mutta auta armias ku olin kyllä pari viikkoa sitte valmis jopa murhaamaan jonku, jotta se kipu loppuis.

Pusutauti on viruksen aiheuttama kuumetauti, johon aikuisilla liittyy useimmiten nielurisatulehdus ja yleinen imusolmukkeiden suureneminen sekä oireeton maksatulehdus. 

Pikkulapsilla mononukleoosi voi mennä ohi täysin huomaamatta (No onnea vaan pikkulapset!!!!) tai aiheuttaa vain lievän kuumetaudin. Vanhemmilla potilailla oireet ovat voimakkaammat. Tyypilliset oireet ovat korkea kuume, turvonneet kaularauhaset ja muutkin imusolmukkeet sekä peitteinen kivulias nielurisatulehdus. Myös lihas- ja vatsakipua voi olla.

Joskus mononukleoosin jälkeen voi jäädä epämääräinen voimakaskin uupumus muutamaksi kuukaudeksi. Syy tähän on tuntematon. Tämä jälkitila on oireiltaan samanlainen kuin krooninen väsymysoireyhtymä
Terveyskirjasto

Että näin. Tän pusutaudin lisäkshän mulla todettiin myös angiina, eli mun kurkku oli tuplasti enemmän turvonnu, mitä sen olis ollu pelkällä mononukleoosilla. Eli lopulta mentiin siihen, että en syöny enkä juonu mitään, koska jokasella nielasulla tuntui, että joku olis kaivertanu veitsellä kuoppia mun nieluun. Menihän se jopa niinki pahaks, että en pystyny enää edes omaa sylkeä nielemään vaan piti ottaa käyttöön sylkykuppi! Ah muistoja. Kuumekkin oli päivittäin yli viikon ajan 38-40, öisin nousi aina lähelle 40. Eli ravintovajaus, nestehukka, kuume ja univaje -> sairaalaan. En siis tosiaan ollu nukkunu koko viikkona ku n. 1-2 tuntia per yö. Se kipu kurkussa ja koko kropassa oli niin sietämätön, että mä en edes pysty kuvailemaan oikeilla sanoilla sitä!

Vietin sitte melkeen viikon sairaalassa niin että musta roikkui erilaisia johtoja ja pulloja ja vaijereita. Jouduin jopa pistämään ekana sairaalayönä happinaamarin päälle koska nenä oli tukossa ja kurkku oli tukossa, enkä saanu enää henkeä! Rattoisaa aikaa se oli. Elin mehujätski-dieetillä ainaki kolme/neljä ekaa päivää, koska muut ei menny alas. Mehujätski helpotti ihan hirveesti kylmyyden takia ja sitä ei tarvinnu ajatella sen enempää ku se vaan suli suussa.

Olin pikkusena possuna sairaalassa. Pinkit vaatteet<3 Olisitte nähny ne sukat. Rakkaus!

Antibioottipussi vaihtui neljä kertaa päivässä, tippapussi oli 24/7 (ette voi kuvitellakkaan kuinka armoton vessahätä siitä tulee! Yrittäkää yöllä nukkua ku teihin tulee koko ajan nestettä ja koko ajan piti nousta vessaan. Kauheen vaivalloista ku piti vielä raahata se telinekki mukana.) Että hyvänä aikana oli jopa kolme erilaista pussia roikkumassa siinä!

Viimesinä öinä mulle nousi taas vähä päälle 40 asteen sietämätön kuume, mutta sain tietää, että en saa enää lääkkeitä siihen. Eli piti vaan koko yö kärvistellä hirveissä tuskissa. Mononukleoosin takia maksa-arvot nousee tosi korkeelle ja jos mulle olis vielä annettu panadolia siihen (joka hajoaa maksassa) niin mun maksa ei olis kestäny ja se olis näin hieman liioitellusti sanottuna räjähtäny. Oi miten kiva. No yösairaanhoitaja toi sitte kylmäpusseja ja periaatteessa peitti mut niillä että vähä edes laskis kuume.

Nyt mä sitte olen taas elossa. Melkeen kokonainen viikko siellä vietettiin. Tosiaan, vaikka siellä vietin viikon, niin yks sairaanhpitaja ei ikinä saanu tietää, että oon suomenkielinen. Se raukka alotti ensin englanniks, mutta mulla ei silloin ääni kulkenu nii en voinu vastata että suomi riittää ihan hyvin. En sitte kehdannu enää loppuviikosta korjata sitä. Se oli sellanen +50vee sairaanhoitaja, nii se oli vielä nolompaa.

No mutta nyt ollaan kotona, lihasvoimat on menny aaaaivan täysin. En saa edes yhtä leukaa enää vedettyä ja rappusten kipuaminen tuottaa hankaluuksia. Mutta tässä sitä pikkuhiljaa ruvetaan vahvistamaan lihaksia. Pari verikoetta on vielä edessä ja yks astma koe. Kädet on mustelmilla kaikkien niiden verikokeiden jälkeen niin pahasti, että näytän ihan pahimman luokan huumeiden käyttäjältä. Anestesia lääkärinki piti kerran sairaalassa tulla ihan ultraäänilaitteen kanssa ettimään verisuonta mun kädestä, koska kaikki isot pintaverisuonet oli käytetty!

Pääsykokeethan mulla meni tässä, eli toista välivuotta aletaan viettämään. Katotaan mitä tapahtuu!

xxx 

Englanti jää taakse

Jotta vältyttäis hämmennyksiltä, sunnuntai tarkoittaa 28.4. ja maanantai on 29.4.

--

Sunnuntaita viedään, eli viimenen kokonainen päivä tässä ihanassa saarivaltiossa. Mun unirytmi on niin vakiintunu tässä 7 kuukauden aikana, että parin viimesen kuukauen ajan, jos oon menny aikasin nukkumaan, oon aina heränny vähä vaille 6 ilman minkäänlaista herätyskelloa. Eilen olin nukkumassa kaheltatoista ja niinhän siinä kävi, että 5:56 avasin silmät ekan kerran... En tietenkään oikeesti ikinä heränny kuudelta, mä vaan tarvin sellasen 45 minuuttia torkku-napin painamisaikaa, että lopulta ehkä heräsin 6:45. 6:55 jos olin oikeen väsyny eikä keittiöstä kuulunu vielä ääniä. Pros of being an au pair: työpäivät saa alottaa yökkäreissä jos ei aamulla heti aikasin tarvinnu lähteä mihinkään. No ainaki on päivät aina täynnä toimintaa ku herää noin aikasin. 

Tavattiin Annan kanssa ensin aamupalalla Covent Gardenissa, josta jatkettiin sitte Camden townissa järjestettävään aivan järkyttävän ison kauppatoriin. 

Ihania, sconeja, hilloja, teetä...

Ihanan aamupalan jälkeen lähettiin sitte suunnistamaan kohti suurta Camden town markettia kohti. ensinäkemältä ei se vaikuttanu sen suuremmalta ku mikään muukaan kaduilla pidettävä marketti. Tosiasiassa se jatku sivukujille, sivukujilta sivukujille, rakennusten sisään, rappusista alas ja rappusista ylös sekä ovista sisään ja ovista ulos. Ihmisiä oli paljon.

Tässä alhaalla oli se pääkatu, missä oli enemmänki näitä turistitavaroiden myyjiä ja union Jack-koristeisia tarvikkeita. Siitä ku lähettiin menemään vähä enemmän sivukujille, alkoi tulemaan nää yksityisemmät kauppiaat ja oikeesti käsintehdyt antiikki/käsityöesineet esille.

Syötiin lounasta vähä lennosta, koska oli nii paljo nähtävää. Löydettiin aivan ihana leipomo, missä myytiin mini pitsoja. Oli ehkä yks parhaimmista pitsoista ikinä! Se taikina oli tosi erikoisen makusta, siinä jotain ihmeellistä makeutta mukana. Että nyt ei ollu kyse mistään pizza hutin mössöistä. 

Neljän aikoihin mä tapasin Stuartin, koska se halus näyttää mulle Lontoota tälleen true-Londonerin näkökulmasta. Uskokaa tai älkää, nii Lontoon keskustastaki, Big Benin ja London eyenkin vierestä, löytyy täysin turistittomia paikkoja. Ilta meniki sitte siinä hengaillessa.

Seuraavan päivän lähtö alkoi iskemään sitte tajuntaan heti ku pääsin hostelliin, onneks kello oli jo paljon nii sain vaan mennä suoraan nukkumaan... Pian oltais kuitenki lentokentällä kaikkien tavaroiden kanssa. Sovittiin Annan kanssa, että nähtäis vielä maanantaina aamulla, koska ei nähty enää sunnuntaina. Mutta mä matkustin sitte Harrowhun, koska Annalta olis kestän melkeen tunti tulla Lontooseen ja sillä oli kuitenki työpäivä. Mutta totta kai Lontoon metron Northern line ajatteli, että tänään on hyvä päivä käyttäytyä ärsyttävästi ja pysähtyä jokaisella asemalla 5 minuutin ajaksi. Siellä oli jotain ongelmia metrojen kanssa, eli yleensä mun n.15 minuutin matkaan metrolla meni tällä kertaa tunti ja matkaa oli jäljellä vielä reilusti yli puolet. 

Kirosin mielessäni jokaisen suomen-ja eglanninkielisen kirosanan minkä tiesin, koska minkä takia tänään piti takkuilla ku muutenki oli rajotettu määrä aikaa. Yli tunnin jälkeen ku olin sitte vihdoin oikeella pysäkillä (että saisin vaihtaa metroa) huokasin helpotuksesta, että vihdoin pääsen toiselle metrolinjalle joka toivottavasti toimii. Olin silti pahasti jäljessä, koska kello oli jo yli puolikymmenen ja Annan piti lähteä töihin 10:15. Menin oikeelle metrolle MUTTA tietenki koska kyseessä on Harrowhun menevä metrolinja, se ei kulje niin useesti ku muut vaan se pysähtyi asemalle yli 10 minuutin ajaksi. Oikeesti en tiedä olisko pitäny itkeä vai nauraa, koska me ei ehditty nähdä ja sanoa kunnolla hyvästejä. Eikä metrossa edes ollu kenttää nii ei voitu soittaa tai tekstata. Olin päätepysäkillä 10:15, juoksin (tai yritin. Tuloksena kompurointia, kolinaa, heilumista...) vaan rappuset ylös mun jumalattoman matkalaukun kanssa ja siellä se oli odottamassa raukka. Niistä hyvästeistä ei tullu pitkät, mutta hyvä niin. 

Kävin sitte yksin syömässä aamupalan Debenhamissa, koska meidän aamupalasuunnitelmat nyt vähä kariutu. Lähin Harrowsta suoraan sitte lentokenttää kohti. Tai no ensin takasin keskustaan ja sitte metron vaihtoa x2 ja sitte olin oikeella linjala. Jos luuin että oon ollu tunnelatautuneena ja itkuvalmiina koko viikonlopun, niin mulla ei ollu mitään hajua mikä oli velä edessä. Että nyt on hyvä hetki lopettaa lukeminen, jos ei kiinnosta mun 25/8 itkemistarinat. 

Tää matkustus meni jotenki vaiheissa. Ensin oli toiminta, sitte tauko. Toiminta, tauko, toiminta, tauko ja täys lamaantuminen. Ja jokasen toiminnan aikana mun tunteet tuli aina vaan enemmän ja voimakkaammin esille ja jokasen tauon aikana sain rauhoteltua itteni.

Oli jotenki niin kauheeta, ku ilman mitään varottamatta, saatto yhtäkkiä ruveta itkettämään ihan hirveesti. Ei siihen tarvinnu ku yks pieni ajatus tai muisto ja sitte lähti Niagaran putoukset tulvimaan metron lattialle. Nytki mun vieressä oli äiti pienen tyttövauvansa kanssa ja se lapsi oli ihan Montyn ikänen. Ja siitä lähti sitte ajatukset lentämään. Eli kyllä. Ruuhkametrossa kohti lentokenttää itkin puolet matkasta. Toiminta numero 1 suoritettu. Sitte saavutaan lentokentälle (oli muuten älyttömän helppo ja halpa matka. Junalla olis maksanu yli 20 puntaa, metrolla makso 5 puntaa ja matkaki oli vaan puoli tuntia) ja kaikki on hyvin. Vähä huokasin helpotuksesta, että okei, ehkä tää oli nyt tässä ja saan koottua itteni loppumatkaa varten. Jep jep. Kentällä mulla ei tosin ollu mitään ongelmaa, kirosin vaan Heathrown koska siellä ei oo ilmasta nettiä, pointsit Helsinki-Vantaalle. Eli piti puhelimelta tihrustaa, jos halus saada 2 tuntia kulumaan.

Sitte porttia kohti. Toiminta 2. Pääsiin odotushuoneeseen, istuin alas ja tajusin että ei hitsi. Mun ympärillä on Suomalaisia ihmisiä. Ne puhuu suomea. Ne asuu suomessa. Ne oli vaan matkalla Lontoossa tai vaihtoi konetta siellä. Mitä mä täällä istun? Sitte lähti seuraava tunnepurkaus. 

Voin sanoa, että mä todennäkösesti näytin just tälläseltä henkeä haukkovalta  kalalta

Se oli kyllä niin noloa ku ei saa itteään mitenkään hillittyä! Se tunnepurkaus jatku sitte non-stoppina koneen nousuun asti. Mun vieressä istuva mies tais vähä säikähtääkki mua. Astuin nimittäin koneeseen, meikit todennäkösesti levinny, silmät punaset ja turvonnu ja kyyneleet poskilla. Mulla oli ihan hirveesti käsimatkatavaroita, yks reppu, yks iso kangaskassi, yksi muovipussi ja kaks takkia. En saanu niitä tungettua mihinkään siellä lentokoneessa ja mun takana oli hirvee jono ihmisiä odottamassa niin menin sitte ja suutuin mun käsimatkatavaroille. Siinä vaiheessa tää mies joka istui mun paikan vieressä heräs henkiin rupes rauhottelemaan ja sanoi, että "Ei tässä oo mitään hätää! Ota ihan rauhassa vaan, ei tässä oo mikään kiire!" Ja sitte sa autto mun tavarat ylös ja alas. 

Rakkaat kanssamatkustajat, jos luette tätä, niin mä olen syvästi pahoillani kaiken sen puolesta, mitä jouduitte kokemaan. Anteeksi business-mies vieressäni, anteeksi isoisoiso-mies käytävän toisella puolella, anteeksi takanani istuva henkilö, anteeksi edessäni istuva henkilö ja anteeksi kaikki ne pölypunkit lattialla, koska taisin todennäköisesti hukuttaa teidät mun itkumäärän takia.

Sitte saavuttiin tyhjälle Helsinki-Vantaalle, koska kello oli jo yheksän illalla. Nyt oli vuorossa taas tauko. Menin kahvilaan istumaan ja datasin, koska vihdoin oli ilmanen netti! Lähin sitte jossain vaiheessa kohti porttia ja ei tarvinnu kauaa arvuutella, mikä kone lähti Vaasaan. Valitettavasti ulkonäöstä sen näkee. Jos ei nää niin viimestän ainaki siinävaiheessa, ku lähtee kuulemaan Svenskaa ja pohojammaan murretta. Mutta ei yhtään normaalia suomea. Missä kaikki normaalit ihmiset oli? 

Helsinki-Vaasa oli kyllä ihan kamala lento. Onneks se ei ollu täynnä, munkaan vieressä ei istunu kukaan ja olin kuudennella rivillä ja kuus ekaa riviä oli ihan tyhjiä! Sain rauhassa hautautua syvälle mun kuplaan ja miettiä, että tässä sitä nyt ollaan. Viimeisessä vaiheessa. Koneesta ku pääsin pihalle nii sitte tuli tää lamaantuminen. Mä oon oikeesti nyt Suomessa. Kello on 1 yöllä, sataa vettä ja mä seison Vaasassa. Olin vähä koomassa enkä ymmärtäny mitään, mutta täällä sitä oltiin.

--

Anteeksi erittäin pitkä kirjoitukseni :D tuun todennäkösesti kirjottamaa vielä ehkä hen tai kaks postausta, mutta sitte tää blogi jää koskemattomana nettiin.

ja p.s. anteeksi kirjoitussvirheeni. Oon itekki liian laiska lukemaan tätä udestaan.

xxx

Day of tears

Eka osa tästä

Lauantai oliki sitte semmonen tunnesotkun päivä, että hyvä jos mä pystyin itteni kokoamaan kaikkien niitten hyvästien jälkeen. Mutta ennen hyvästejä mentiin syömään ja istuttiin viimeset tunnit Covent Gardenissa. Ihan niinku saapumisajat, lähtemisajat oli tytöillä myös erit. Saksalaien Julia joutui lähtemään jo puoli kaheksan, Stephanie joutui lähtemään yheksältä ja Ruotsalainen Julia lähti kymmeneltä. Eli en voinu olla yks iso tunnesotku yhellä kertaa, vaan piti tehdä se kolme kertaa. Joka tapauksessa meillä oli silti ihan huippu hauskaa! Covent Garden on ehdottomasti mun lempipaikka Lontoossa. Camden town lisäks. Se on jotenki niin tunnelmallinen, varsinki vähä illemmalla, ku siellä on valot päällä, ravintolat auki ja tulet loimuaa. Samalla siellä on esiintyjiä, oikeesti tosi mahtavia ja taitavia laulajia, koomikoita, taikureita, soittajia... Siellä tulee aina niin rento fiilis ja unohtaa olevansa oikeesti ihan keskellä Lontoota.

Oikeesti kattokaa nyt tätä kameraa. En edes huijaa, mutta se oli niin yksinkertanen että meillä oli vaikeuksia käyttää sitä. Ihana filmirulla 27:llä kuvalla <3

Ensimmäisenä lähti sitte Julia. Päätettiin hoitaa hyvästit samalla tavalla ku tehtiin Jandan kanssa. Vähä niinku repis laastarin vaan nopeesti pois! Onnistuttiin aika hyvin, kunnes se sitte lähti. Pari minuuttia myöhemmin se sitte lähetti tekstarin "Shit, I'm crying now." ja samalla minäkin siinä sitten kyynelehdin pöydässä. Ihanat muut tytöt sitte totta kai piristi! Astuttiin ulos ekasta pubista ja kaatosade SUORAAN niskaan. Noniin, hei Lontoo, kiva ku nätit oikean luonteesa. Eli seuraava kahvila sitte. 

Sitte lähti Stephanie. Ja sama homma toistu siinä. Mä olisin selvinny täydellisesti JOS se ei olis ite alkanu vollottamaan ku pieni lapsi heti ku halattiin. Ryhdistäydy hyvä nainen, koska minähän olen ollut siitä hyvä esimerkki koko viikonlopun ajan. 

Sade loppu ja ilta alkoi hämärtymään. Täydellinen hetki siis lähteä kävelemään Thamesia pitkin. Mentiin ihailemaan Thamesin, London eyen ja Big Benin valoja. 

Anna kertoi, että tää alla oleva silta on Millenium Bridge ja koko seuraavan päivän sitte elin siinä uskossa, että tässä on kuuluisa Millenium bridge, joka heiluu ku siinä on liikaa ihmisiä. Kunnes sain seuraavana iltana kuulla paikalliselta, että sori, et sä mitään Milleniumia oo nähny jos sä tässä oot kävelly. Kauheessa valheessa elin kokonaiset 24 tuntia?!!?!? 

Sitten lähti viimeinenkin ystäväni ja jäin Annan kanssa sitte kokemaan vielä illaks Lontoota. Tällä kertaa ei menty ulos minnekkään juhlimaan, mutta se halus näyttää mulle yhden pubin, missä Amy Winehouse oli kanta-asiakkaana, ja sen huomas kyllä. Vessat oli täynnä R.I.P. Amy muistokirjotuksia ja muutama valokuva roikkui seinästä. Tää pubi oli siis Camden townissa, eli pysäkin päässä mun hostellista! Aateltiin että oltais saatu ihanan rauhallinen ja kunnon catch-up hetki siellä pubissa, mutta se oliki hieman täydempi mitä ajateltiin.. Niin ta näin, oli kuitenki aivan ihana taas pitkästä aikaa jutella kunnolla. Tekstareitten ja Fcebookin kautta ei kerkee/jaksa puhua kaikkea mahdollista, niin nyt oli hyvä hetki!

Camden town on vähä tämmönen urbaanimpi kaupungisosa ja mä rakastuin siihen ainaki ihan täysin! Ihmiset oli sellasia rennon mukavia ja tietenki kohteliaita, niinku kaikki Englantilaiset. Seinillä oli siistejä greaffitteja ja tunnelma oli sellanen super monikulttuurinen. Eli ehdottomasti halusin tulla käymään siellä seuraavana päivänä, ku siellä on käynnissä Lontoon isoin open-market. 

Lähettiin jo 11 aikaan kohti hostellia, koska Anna ei ollu ihan varma sen viimesen metron lähtemisajasta. Ja Harrowhun on astetta vaikeempi päästä yöllä, jos ei halua tehdä isoa roadtrippiä yöbussilla. Niinku jouduttiin tekemään viimeks. Ja silloin käytettiin yks tunti siihen että juostiin Leicester Square - Trafalgar Square - Piccadilly Circus väliä n. 5 kertaa.

Mun hostelli oli sellanen pelkästään naisten hostelli, mikä oli ehkä vähä outoa, mutta voin kyllä ehdottomasti suositella sitä. Mikä parasta, sain yhen hengen yksityishuoneen 60puntaa/2 yötä!! Se ei ollu kuitenkaan pelkästään hostelli, koska musta tuntuu että siellä ihan asui ihmisiä. Siellä oli nimittäin lappuja, että isoja yksityishuoneita vuokrataan 600puntaa/kuukausi ja se rakennuski oli semmonen jumalattoman iso talo. Mutta tärkeintä kuitenki, se oli tosi siisti ja hyvän kulkuyhteyden päässä. Vähä kyllä jännittä kävellä metroasemalta hostellille, koska navigaattoriki sanoi että "ole varovainen". (Älä nyt äiti saa sydäriä, hengissä mä vielä oon.) Eikä se nyt oikeesti ollu vaarallinen, nopein reitti ei vaan menny pääteitä pitkin, niin ehkä sen takia se varotti. Ei sen takia, että Northern Linella, eli metrolinjalla Camden towniin, on maine olla aika vaarallinen, varsinki ku ohitetaan Camden town pysäkki. Mutta onneks mun pysäkki oli ennen ;)

Sunnuntaista jatketaan seuraavassa tekstissä!

Viimestä viedään

Näin se vaan meni. Oon tän viikonlopun aikana todennäkösesti käyny koko tunneskaalan läpi ja menny vähä sivukujillekki. 

Oon eläny puhelimen netillä lauantaista tähän päivään asti, eli blogin kirjottamisesta ei oo oikeen tullu mitään, mutta nyt tulee sitte sellanenki tekstipläjäys että oksat pois! 

Perjantaina illalla tavattiin ihan vaan chillax istuskelun merkeissä Jandan, Julian, Steffin ja Estherin kanssa. Monika tuli kans pikasesti käymään ja sanomaan heippa. Ihana ilta, ei kuitenkaan tuntunu mitenkään hyvästeiltä, koska Julia ja Stephanie tulis mun kanssa Lontooseen. Tosin siinä vaiheessa ku meidän tiet eros Jandan kanssa nii sitte lähtie ekat itkut tulemaan. Oltiinkyllä aika nopeita, tarkotuksella, tässä hyvästelyssä. Janda sanoi että ”No crying!! I see you in August and that’s a promise!!” 

One Crazy Canadian. Kaiken pahan alku ja juuri.

Vähä lisää ihanan ihania tyttöjä

Voi mulle tulee, tai on jo, ihan kamala ikävä näitä tyttöjä täällä. Ihan uskomatonta, miten näinki lyhyessä ajassa ku 7kk, meistä tuli niin läheinen porukka, että ihan ku oltais tunnettu jo monet vuodet. No ei kaikkien, mutta osan. Kyllä te tiedätte ketkä, koska niistä mä oon eniten täällä puhunu. 

Käveltiin Julian kanssa hetki samaa matkaa, ku ohitettiin yks koditon ihminen soittamassa kitaraa ja sen ympärillä oli n. 20:n pojan porukka ja ne laulo niin syvältä rinnuksista Oasiksen Wonderwallin, että se kaiku koko High Streetin pituudelta. Ruvettiin jammailemaan siinä samalla ku käveltiin ku ne huusi meidän perään että ”Girls! Come here!” Ei siinä ollu oikeen muuta vaihtoehtoa ku mennä mukaan. Tuli ihan huippu fiilis. Tää oli hyvä päätös illoille Cheltenhamissa.

Lauantai. Tai 27th of Apri. 27. huhtikuuta. Tai Day of tears niinku mä tykkään sitä päivää kutsua.  Heräsin kaheksalta purkamaan, pakkaamaan, purkamaan ja vielä kerran pakkaamaan. Menin keittiöön viimeselle aamupalalle ja siellä ne oli kaikki odottamassa ja leikkimässä, niinku jokainen aamu. Yöllä ku tulin kotiin, jätin mun hyvästi-lahjat keittiönpöydälle jokaisen omalle paikalle. Hugo oli omansa kimpussa. Ostin sille uusimman kirjan yhestä sarjasta mitä me aina luettiin yhessä. Ja se oli vielä 20. kirja, nii se oli oikeen super siisti ja siinä oli kultaset kannet ja kaks eri tarinaa1! Se oli aivan super innoissaan tutkimassa sitä ja kattomassa niitä keräilykortteja ja selittämässä jo ketkä on pahiksia siinä kirjassa ja ketkä hyviksiä. Kauheen haikee fiilis siinä tuli että näin se menee. Sitte Kirstieki tuli ja halas ja sanoi, että se ei voi edelleenkään uskoa, että aika meni näin nopeesti.

Sitte ne anto mulle mun läksiäislahjan ja voi siinä vaiheessa mun tunteet heittäyty sitte superilosesta itkevään ja sitte taas nauroin koska se oli niin pöllön ihana ja sitte taas haikeeks koska se oli niin ihana. Sain uuen palan mun Pandora-koruun ja arvatkaa mikä se palanen oli. Se oli dinosaurus. Näin mä voin pitää mun ihan ikiomaa dinosaurusta mun mukana AINA! Hugo nimeski sen jo. Sen nimi on Sausage ja se on maailman sulosin Wannaosaurus, meidän mielikuvitusdinosaurus rotu.

Perhe lähti sitte Hugon uimakouluun yheksältä nii mä sain vielä kerran (tai kaheksantoista) purkaa ja pakata mun matkalaukun ja katoin vielä viimesen kerran kaikki huoneet mun ihanasta Englannin kodistani. Puoli yheltätoista lähettiin sitte kaikki kohti bussi-asemaa. Sinne se talo jäi, sinne jäi Kings road, sinne jäi ne tiet, joita mä kävelin päivittäin hyvällä säkällä yli neljä kertaa. Oli ihana että ne kaikki odotti mun kanssa siellä bussiasemalla niin kauan, että bussin renkaat lähti liikkeelle. Kyllä siinä halattiin ja itkettiin ja vilkutettiin. Hugoki sanoi ja varmisti monta kertaa että ”You are allowed to come back Nahid. You are.” tai ”When you come back, we...” tai ”When are you coming back”. Yritä siinä sitte pitää naama peruslukemilla. Monty antoi kans ihan hirveesti pusuja ja aina nauro yhen pusun jälkeen. Ja ku istuin jo bussissa, Mont alotti ekana vilkuttamaan. Tai ehkä se oli vaan onnellinen, että ”No VIHDOIN se lähti, kauan sitä saiki karkottaa!” Sitte vilkutettiin ja paljon, kunnes bussi vihdoin lähti. 

Seuraava pysäkki oliki sitte Lontoo. Pistän siitä toisen tekstituotoksen. Ihan heti tällä kertaa, enkä vasta viikon päästä

Lämpöä kaikkialla. Montyn vika.

Se mikä mulla on ollu nyt viimeset 6 viikkoa, on ilmeisesti tullu jäädäkseen koska kaikki mun ympärillä sairastelee. Montyn kautta Kirstie sairastui tähän ihmeelliseen lämpö/syömättömyys/mahatauti/voimattomuus-juttuun ja niiden kautta mä oon tänään sitte ollu mukavan pirtellä tuulella. Oon syöny tänään aamupalan kello 7 ja siihen onki sitte jääny! Kirstie söi eilen omenan ja siinä oli sen päivällinen. Monty on ainut joka alkaa vähä parantumaan. Yay for him! 

No mutta eilen oli kuitenki superüberihana päivä! Aurinko lämmitti koko Cheltenhamin sellaseen melkeen 20 asteeseen eli täydellinen päivä tavata ihmiset piknikillä!

Arvatkaa mitä yhelle viisvuotiaalle tapahtui eilen!!!!

EKA HAMMAS LÄHTI

Jee voi ihanaa, Lontooseen tulee mun kanssa moni ihminen lauantaina päiväreissule! Ruotsalainen Julia ja Saksalaiset Julia ja Steffi!! Ja sitte totta kai nään Annan kanssa luultavasti molempina päivinä. Mahtava Lontoo-reissu siis tulossa, jos oon vielä hengissä tän taudin jälkeen.

Voi elämä

Ei tästä elämästä tuu oikeesti yhtään mitään. En tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa vai mitä tehdä niin oon vähä sekasin ku pyörivä hyrrä. Aina välillä ku joku, lapset tai aikuset tai muut aupparit, sanoo tai tekee jotain niin tulee sellanen fiilis, että nyt lähtee itku koska apua! Mä en kestä!

Aamu oli sellanen painajais-aamu, että ei hetkeen ookkaan ollu. Montylla on nyt vaihe "äiti tai ei kukaan" ja kestää aina hetki saada se rauhotettua Kirstien lähdön jälkeen. Hugo on myös jostain syystä ollu sekä aamun että tän koko illan niin huonolla tuulella, että koulusta tultua se kirku, huusi, raivos ja meni yläkertaan. Enkä ookkaan sitä sen jälkeen sitte nähny. Andrew kuitenki työskenteli kotoa tänään nii en ollu yksin kahden lapsen kanssa. 

Aamu meni siis niin, että Monty kirkui äitiä, Hugo kirkui että vihaa isäänsä ja kaikkia muita ja kukaan ei halua sitä. Sitte se lähtee huutamaan uutta asiaa. Se haluaa vaan mut. Tuli täysin puskista, enkä oikeen tienny miten päin siinä nyt olis pitäny olla. Se huusi kurkku suorana, että "I HATE YOU DADDY I WANT NAHID".   Oli ehkä vähä kiusallisen hankala tilanne. Samalla kun isompi roikkuu itku silmässä mun kädessä ja piilottelee mun selän takana, pienempi mies itki pois mun sylistä. Kaikki kunnia oikeesti yksinhuoltajille. Ihan oikeesti. Tehtiin sitte Andrewn kanssa vaihto, että mä otin Hugon ja valmistin sen kouluun ja se otti Montyn. 

Voi apua minkähänlainen päivä huomisesta tulee ku oon aamun ja iltapäivän yksin. No okei, jos mietitään kaikkia niitä alkuaikojen Hugon tantrumeja, kyllä mä vielä viimesistä selviän kunnialla. Erona vaan, että nyt on  mukana pienempi herra, joka on astetta tietoisempi henkilö omasta itsestään ja haluistaan.

Juteltiin Andrewn ja Kirstien kanssa sitte Hugosta, että miten se meni yhtäkkiä viikonlopun jälkeen tollaseks. Kaikista sydäntäsärkevintä oli se, ku se itki omassa sängyssään, että kukaan ei halua sitä. Molemmat ajatteli, että Hugo saattaa olla pettyny ristiäisten takia, koska se ei saanu olla sinä päivänä keskipisteenä eikä ollu mitenkään muutenkaan kauheen esillä. Ja ne sanoi myös osasyyks mun lähdön. Koska ne on puhunu Hugolle, että Nahid lähtee pian ja tulee uus tyttö. Ite ajattelin, että eihän se voi sitä ymmärtää vielä ku hyvä jos mäkään oon tajunnu sitä. Molemmat kuitenki vakuutti, että hyvinki voi tajuta sen, koska on se jo sen verran vanha. Mietittiin siinä sitte raukkaa uutta aupparia, joka tulee nyt keskellä Montyn uhmaikää ja Hugon pahaa oloa.

Vähä sulosempia ja ilosempia asioita! Monty tänään ku sillä ei ollu MOMMYYYYYY-vaihetta päällä!