Vaikka mä oon tässä nyt viimeset pari viikkoa hehkuttanu että lähden Englantiin ja kuinka mahtavaa se on, nii todellisuudessa, en mä oo edes ymmärtäny sitä vielä. Tuntuu jopa siltä, että ehkä tää on vaan osa mun mielen sisäistä suurta mielikuvitusmaailmaa, josta edes minä en ota selvää. Ikinä. Jotenki sitä vaan miettii koko ajan, että onko tässä nyt joku jekku takana. Että pian mulle ilmotetaan kaiken olleen vaan vitsiä, tai että mun perhe kiinnostui toisesta au pairista ja haluaa ottaa mielummin hänet.
Tiedän, mä oon ihan liian paranoidinen nyt, mutta periaatteessahan mikään ei oo varmaa! En oo ostanu lentolippuja vielä, en oo ilmottanu Väestörekisteriin muutosta, en oo tehny mitään muuta, ku jutellu mun host perheen kanssa. (Enkä nyt voi tehdä sitäkään, koska ne kurjat otti ja lähti parin viikon lomalle!) Ehkä tää kaikki kolahtaa mun päähän vasta sitte, ku oon saanu kuitin mun lentolipuista. Tai viimestään sitte, ku astun mun uuden kodin ulko-ovesta sisään. Mä oon enemmän jälkimmäisen kannalla.
En oo koskaan aikasemmin tehny mitään näin isoa mun elämässä. En edes mitään melkeen yhtä isoa! En oo ikinä muuttanu (ellei kerrostalon rapusta toiseen siirtymistä lasketa. Matkaa n. 50 m edelliseen asuntoon), lukioon meneminenkään ei ollu mikään suuri shokki, koska tässä pikkusessa kaupungissa on tasan yks suomenkielinen lukio, johon kaikki kaveritki meni, enkä oo ikinä matkustanu viikonloppureissua pitemmälle yksin. Nyt sain yhtäkkiä päähän, että muutampa toiseen maahan täysin tuntemattoman perheen luo asumaan ja hoitamaan niiden lapsia.
Jestas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti