Emergency room

Jos tunnet olevasi huono au pair, koska unohdit lapsesi nallen päiväkotiin tai annoit heidän katsoa tv:tä ennen kuin on lupa. Lueppa seuraava teksti niin olosi helpottuu huomattavasti!

Eli eilisten tapahtumien takia olin vähä puulla päähän lyötynä koko päivän, enkä tienny miten päin mun olis pitäny olla, eli päätin sitte jättää tän kirjottamisen tähän iltaan. Eilisestä tosiaan tuli vähän erilaisempi päivä mitä oli tarkotus tulla ja kun mä sanon erilainen, mä todella tarkotan erilainen. 

Aamuhan oli tosiaan ihan normaali, Hugon joululoma, Monty kotona, perus aamupala, leikkimistä jne. Alettiin valmistautumaan playgrouppiin ja mä pistän välipalareppua valmiiks. Kuuluu kova KRÄSH ja Montyn itkua. (Samasta tilasta siis, se on sellanen iso olkkari/keittiö/ruokailutilayhdistelmä.) Minä sydän kurkussa juoksen tähän olkkariosuuteen katsomaan, että mitä tapahtui ja Monty makas lattialla. No ajattelin, että perus kaatuminen, ei hätää. Otin syliin ja rauhottelin. Ei rauhottunu. Vilkasin, että onko missään mitään vikana ja sen oikea nilkkahan oli melkeen tuplasti toista nilkkaa paksumpi ja edes keksit ei kelvannu. Soitto Kirstielle, huuto Hugolle yläkertaa "DOWNSTAIRS. HOSPITAL. NOW!" ja kohti lääkäriä.

Lähtöä ei kyllä nopeuttanu/helpottanu yhtään se, että Hugo keksi huutaa ja itkeä ja raivota kaikki mahdolliset sanat mitä se osas. Ai miks? Koska se ei päässy leikkimään playgrouppiin niillä leluilla. Tässä vaiheessa mäki olin jo "BAD AU PAIR!111!11!1!1!!!" ja "I'M NEVER GONNA PLAY WITH YOU AGAIN!!!" Mutta mulla meni oikeestaan kaikki toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos koko sen matkan ajan ku mentiin puolijuoksua sinne ensiapupaikkaan. Mikälie sitte ikinä onkaan suomeks. Varmaan taisin nyökytellä koko ajan ja olin että "Yeah yeah, that's right."

Selvittiin paikanpäälle, Hugo oli rauhottunu tässä vaiheessa, ja selitin sitte tällee vastaanottonaiselle, että mitä on tapahtu ja jäätiin odottamaan hoitajaa. Monty ei enää itkeny, Hugo ei huutanu, kaikki oli hyvin, paitsi Montyn nilkka, joka ei näyttäny mitään paranemisen merkkejä. Parikymmentä minuuttia odotettiin ja hoitaja tuli sisään, otti Montyn painon, lämmön ja antoi lääkettä. Kirstie tuli myös tässä vaiheessa sairaalaan ja selitin sillekki sitte että mitä tapahtui. ONNEKS se ei syyttäny mua millään tavalla, koska "these things could really happen to anyone, don't worry sweetie!" ja pikku taakka putos kyllä sydämen päältä. Mutta ei kuitenkaan. 

Kirstie jäi sitte Montyn kanssa odottamaan lääkäriä ja mahdollisia röntgenkuvia ja me lähdettiin Hugon kanssa takaisin. Ei mitään muistikuvaa enää mistään playgroupeista tai raivokotauksista. Voi huoh...  Ymmärrätte varmaan ku sanon, että oikeestaan mulla ei oo mielessä eilisestä mitkään muut asiat, ku ainoastaan Kirstien ja Montyn sairaalakäynnit aina vähän väliä. 

Koska mä en nähny mitä oli tapahtunu, niin ajattelin ensin, että Monty oli potkinu sellasia tennispallon kokosia palloa ja liukastunu. Kirstie tuli kuitenki lääkäristä takaisin ja kertoi, että ne oli ottanu röntgenin ja siinä näkyi ihan ku olis ollu pieni murtuma. Lääkärit tosin sanoi, että se voi olla myös verisuoni. Voi ootteko tosissanne, murtuma vai verisuoni. Onneks ne on niin samanlaisia... Eli tosiaan sitte keksittiin "rikospaikan" tutkimisen jälkeen, että monty oli todennäköisesti kiivenny sellaselle n. 30 senttiä korkeelle korokkeelle, missä on sen kaikki lelut ja yrittäny kurotella niitä DVD:itä hyllyltä. Niinku se siis tekee aina, eli tää ei olis ollu mikään tuulesta temmattu juttu. Tällä kertaa se vaan olis sitte liukastunu johonki leluun ja kaatunu kovaa toisen lelun päälle. Ja siitä tämä kräsh ääni. No me ei koskaan saada tietää mitä tapahtui, koska kukaan ei nähny sitä tilannetta ja valitettavasti Monty ei osaa puhua vielä niin paljoa. 

Keskiviikkona K ja M menee sitte käymään lastenlääkärillä ja TOIVOTTAVASTI ne osaa sanoa sitte että mikä siinä jalassa on. Se ei oo enää yhtään turvonnu eikä Monty arasta sitä jalkaa. Se ei vaan pysty astumaan/kävelemään sillä. Se ei kuitenkaan mitenkään pelkää sitä jalkaa, antaa kaikkien koskea siihen ja pystyy nojaamaan siihen. Mutta seistä tai kävellä se ei pysty, mutta siitä huolimatta se ei rupee itkemään jos se vahingossa yrittääki nousta ylös. Että en sitte tiedä mikä siinä on.

Tää päivä oli vuorostaan taas ihana (eikä kukaan oo edelleenkään mulle vihainen), mutta kirjotan siitä sitte joskus ku oon siivonnu mun huoneen, heittäy rikkinäiset farkut, paidat ja kengät pois ja kattonu vähä tavaroita mukaan Suomeen!